Sari Väyrynen kirjoittaa professori Jaana Erkkilä-Hillin kiinnostuksesta tutkia taiteellisessa toiminnassa ilmenevää hitautta, hiljaisuutta ja lorvimista – aihetta, joka nousee tekstissä esiin yhtenä näkökulmana. Pohdin, kuinka kiireen tuottavuus voi olla meissä sisäänkirjoitettuna vanhana suomalaisena opittuna traditiona, jossa ”kunnon ihmisinä” teemme työtä raatamalla. Nykyihminen, jonka työ saattaa olla fyysisesti kevyempää (vaikkei kaikilla tai kun työtä ylipäätään on), muuttaa kenties ajatustyönsä ja sosiaaliset kohtaamisensa kiireeksi tai jopa kiireiseksi vaikutelmaksi.
Tehokkuuden voi tietysti mitata myös niin, että teemme sellaisia käytännöllisiä malleja ja prosesseja, joissa tulevaisuudessa säästyy huomattavasti kapasiteettia, aikaa ja mitä sitten kaikkea säästyykään. Tässä tapauksessa kiireen tunnulla tai kiireiseltä vaikuttamisella ei ole lisäarvoa.
Taiteilijana tunnistan mietteliäisyyden tai kenties ajattelun hidastumisen merkityksen taiteellisessa prosessissa. Kuvataiteen menetelmissä tämä on minulle korostuneesti läsnä. Ikkunasta ulos tuijottelun, tyhjien hetkien ja filosofisten keskustelujen merkitys – oli keskustelu sitten yksin itsensä kanssa tai muiden tekijöiden tai vaikka ohikulkijoiden kanssa. Huomaan, kuinka hidas siirtyy eleeseen, vaikkapa piirrosjälkeeni. Se on jäljen rytmissä ja vapaudessa. Sen tunnistaa, kun tietää, miten kaikki hiljaisuus ja rauha ovat vaikuttaneet tekijään.
Jotkin ruoat tulevat mureiksi ja hautuvat pitkään. Tiedämme asioita, jotka paranevat hautumalla. Jokin vastaus, jota etsimme, saattaa yön yli nukuttua ilmetä. Metsä ja järvet kutsuvat maleksimaan ja tuijottamaan sineen. Kun mielen liike sammuu hetkeksi, nousee kohta ajatus: tämä se on elämää, tätä minä tarvitsen. Saunassa ja kahvilla on onneksi suomalaisella lupa lorvailla. Lorvailen ajatuksissani ja jätän tämän hitauden teeman hautumaan mieleeni.