Työni yhteisötaiteilijana vanhustyössä alkaa kuuntelemisesta. Kuunteleminen on herkistymistä ihmisille, tilanteille, tilalle ja ajalle. Empatia syntyy usein hitaasti: viipymällä ja havainnoimalla.
Kiinnostukseni kohdistuu siihen, mitä tapahtuu kokijan ja kohteen välillä. Tätä välitilaa lähestyn keräämällä havaintoja ja kokemuksia. Alussa työ on pikemminkin haahuilua kuin selkeää muotoa: lyhyitä muistiinpanoja sekä tilanteiden ja tunnelmien kirjaamista. Keskeistä on hahmottaa prosessien monitahoisuus, verkostomaisuus ja pitkä kesto. Nopeat läpilyönnit ovat mahdollisia, samoin takapakki – jolloin saatetaan mennä kaksi askelta eteen ja yksi taakse.
Välineenäni toimii usein kuvataiteen performatiivinen tulkinta. Koen maailman – oman sisäisen ja aistein havaittavan ulkoisen – eräänlaisena performanssina, josta voi nousta sanallista, kuvallista, musiikillista tai esityksellistä ilmaisua.
Yhteisöissä työ rakentuu tilanteille, joissa ihmiset voivat tulla näkyviksi toisilleen. Fasilitoitu yhteinen tila mahdollistaa sen, että ihmiset eivät ole pelkästään toiminnan kohteita, vaan toimijoita omassa ympäristössään.
Sosiokulttuurisen innostamisen ajattelussa, jota esimerkiksi Leena Kurki on kuvannut, tällaiset tilanteet voivat avata emansipaation mahdollisuuksia. Ihmiset voivat nähdä itsensä ja ympäristönsä uudella tavalla. Jean-Claude Gillet kuvaa tätä kuuma–kylmä-maailman jännitteen kautta: arjen järjestelmät voivat olla kylmiä ja rakenteellisia, mutta ihmisten välinen toiminta tuo niihin lämpöä ja liikettä.
Pitkäjänteisessä työssä tämä alkaa näkyä arjessa. Kohtaamiset vahvistavat osallisuutta, ja yhteisöt löytävät uusia tapoja olla yhdessä. Muutos ei synny pakottamalla, vaan vähitellen – tilanteissa, joissa ihmiset voivat kohdata toisensa avoimemmin.