Tällä sivustolla avaan ajatuksiani taiteellisesta työskentelystäni vanhojen ihmisten maailmassa ja laajemmin yhteiskunnassa. Testaan tätä sivustoani digitaalisena, paikkasidonnaisena kotina tälle työskentelylleni.
Kuviteltu dokumentti kuvitellusta Pyyhin pöytää -performanssista. Kuva yksityiskohdasta piirrettynä, jossa kuvitteellinen tekijä on anonyymi. Voin tarkastella arkista elettä performanssina, jolloin pysähdyn tietoisesti tarkastelemaan ja aistimaan kokemusta. Piirros Adobe Fresco -ohjelmalla, Kanerva Kartano 2026.
Tapani haastaa on rosoinen mutta lempeä.
Pohdin, miten voisimme olla tässä maailmassa toistemme kanssa ohittamatta toisiamme ja kovettamatta itseämme. Lempeä kriittisyys auttaa tunnistamaan sekä itsessäni että ympäristössäni asioita, joita emme muuten ehkä huomaisi. Herkälle ja hitaalle tarvitaan enemmän tilaa maailmassa, jossa tehokkuus ja kovuus usein hallitsevat. Samalla tarvitaan rohkeutta katsoa ohi vanhentuneista hierarkkisista toimintatavoista (Kartano 2025).
Ilmaisuni on hienovaraisen ekspressiivistä ja minulle luonteenomaista.
Siinä on romanttista, feminiinistä provokaatiota olla oma itseni sekä teatraalista itseironiaa. Samalla ilmaisussa on jotakin kivuliasta, estynyttä ja kehollista. Tämä on minulle sekä esteettinen että poliittinen valinta – tapa etsiä toisenlaista suhdetta maailmaan (Kartano 2025).
Työni yhteisötaiteilijana alkaa kohtaamisesta: herkistymisestä ihmisille, tilalle ja ajalle. Se edellyttää viipymistä, havainnointia ja virittäytymistä siihen, mitä tilanteissa tapahtuu.
Kokemusteni keruu alkaa ei-tietämisestä.
Liikkumista ilman varmuutta – havaintoja ja kokemusten kuvauksia, joiden kautta ajattelu vähitellen tarkentuu.
Taiteellisessa tutkimuksessa ensimmäiset havaintoni ovat usein impressioita: sävyjä, viivoja ja tiloja, jotka syntyvät aistimisesta ja kohtaamisesta. Ajatuksen tarkentuessa arjesta nousee uusia ilmiöitä, jotka nousevat tutkimuksen kohteiksi. Niitä lähestyn jälleen ilman valmiita vastauksia.
Välineenäni toimii kuvataiteeseen liittyvä performatiivinen tulkinta. Maailma – sekä sisäinen että aistein havaittava – näyttäytyy minulle eräänlaisena esityksellisenä tapahtumana, josta voi nousta sanallista, kuvallista, musiikillista tai esityksellistä ilmaisua.
Kuva: Kirjasta Rohkeus kohdata - Taiteilija vanhustyössä, Kartano 2023.
Yhteisöissä työni rakentuu tilanteissa, joissa ihmiset voivat tulla näkyviksi toisilleen. Fasilitoidussa eli hyvin ohjatussa ja turvallisesti luodussa yhteisessä tilanteessa pyrkimyksenä on mahdollistaa, että ihmiset eivät ole toiminnan kohteita vaan toimijoita omassa ympäristössään. Fasilitointi ei kuitenkaan ole koskaan kokemukseni mukaan yksinkertaista. Jos kokonaisen yhteisön kuuleminen ja kannustaminen omimpaan ilmaisuunsa tuntuu liian helpolta, on riski, että toiminta jää pinnalliseksi tapahtumaksi eikä juurru syvälle.
Jean-Claude Gillet (1995) on Leena Kurjen (2021) mukaan kuvannut tätä kuuma–kylmä-maailman jännitteen kautta: kylmä maailma korostaa taloudellista rationaalisuutta ja olemassa olevien rakenteiden ylläpitämistä, jolloin innostaminen toimii teknokraattisen järjestelmän palveluksessa eikä puutu eriarvoisuuden syihin. Kuuma maailma puolestaan on osallistuvaa ja kasvatuksellista vastarintaa, joka pyrkii herättämään ihmisten tietoisuuden ja muuttamaan arjen rakenteita. Modernissa innostamisessa nämä ulottuvuudet voivat esiintyä rinnakkain. Pitkäjänteisessä työssä innostamisen lämpö alkaa näkyä arjessa. Kohtaamiset vahvistavat osallisuutta, ja yhteisöt löytävät uusia tapoja olla yhdessä.
Muutos on minulle paradoksaalista – pyritään pyrkimättä johonkin. Kokemukseni mukaan muutos ei synny pakottamalla, vaan tilanteissa, joissa ihmiset voivat kohdata toisensa avoimesti ilman tarvetta muuttaa toista. Jari Pirhonen kannustaa hoitohenkilöstöä kohtaamisiin ilman intentiota – hetkiin, joissa ei tähdätä esimerkiksi hoitotoimenpiteisiin (Pirhonen, luento Kuuselakeskus 20.3.2026). Sosiokulttuurisen innostamisen ajattelussa nämä tilanteet voivat avata emansipaation mahdollisuuksia (Leena Kurki, 2007). Ihmiset voivat nähdä itsensä ja ympäristönsä uudella tavalla.Koska työni ei aina johda yksittäisiin valmiisiin teoksiin, sitä voi tarkastella myös prosesseina: yhteisötaiteellisena työnä, teksteinäni ja tutkimuksena sekä siinä, kuinka havainnoiva ja esteettinen herkistyminen kohtaamisen teemoihin kasvaa yhteisöissä ja organisaatioissa, joissa työskentelen.
Työni käytäntöjä ja esimerkkejä yhteisötaiteellista olen kuvannut tarkemmin kirjassani Rohkeus kohdata – Taiteilija vanhustyössä (2023).
Artikkelini Gerontologia-lehdessä julkaistiin joulukuussa 2025. Siinä avaan tiiviisti vanhuuden estetiikan ja taiteellisen tutkimukseni teemoja vanhuudesta, joita tutkin pro gradu -tutkielmassani vuonna 2025. Tein pro gradu -tutkielmani Lapin yliopiston Taiteen asiantuntijuuden maisteriohjelmassa otsikolla Vanhuuden estetiikka ja siihen kietoutuva etiikka taiteilijan näkökulmasta (2025). Kysyin, miten vanhuutta voidaan ymmärtää estetiikan kautta – ei vain hoivan ja sairauksien näkökulmasta.