Kasvatus ilman kasvatusta 21.5.2026
Katson asioita taiteilijana ja taiteilijatutkijana. Samalla tiedostan, että työni eettinen pohja liittyy sosiokulttuuriseen innostamiseen, joka voidaan nähdä osana kriittistä kasvatustieteellistä traditiota ja kriittistä kasvatusgerontologiaa. Silti en tunnista itseäni kasvattajaksi.
Sanaan kasvatus liittyy minulle vaikea sävy ja konnotaatio. Siinä tuntuu olevan mukana ajatus siitä, että joku tietää hieman paremmin, millainen toisen ihmisen pitäisi olla tai millaiseksi hänen pitäisi kasvaa. Ajatus alkaa helposti tuntua suunnalta, ohjaamiselta tai jopa hienovaraiselta hallinnalta, vaikka tarkoitus olisi hyvä.
Aikuiskasvatustieteeseen tutustuessani sain vaikutelman, että tiede tunnistaa tämän paradoksin. Mutta riittääkö tunnistaminen kuitenkaan siihen, että se yltäisi arjen kasvatusajatteluun? Epäilen, ettei usein riitä.
Siksi mietin, pitäisikö juuri kasvattamisesta pyrkiä pois.
Paradoksaalisesti juuri kriittinen pedagogiikka näyttää kuitenkin avaavan tähän myös eräänlaisen ulospääsyn. Kriittisen pedagogiikan merkitys ei silloin olekaan ihmisten kasvattaminen valmiiseen suuntaan, vaan pikemminkin omien oletusten, valtasuhteiden ja ajattelutapojen näkyväksi tekeminen. Ehkä siinä on enemmän kyse yhteisestä tutkimisesta kuin kasvattamisesta.
Tässä mielessä sosiokulttuurinen innostaminen tuntuu minulle läheiseltä. Siinä keskiössä eivät ole menetelmät vaan suhde ihmiseen, osallisuus, dialogi ja ihmisarvon tunnustaminen (Kurki, 2026).
Tähän yhdistyy myös Paulo Freiren ajattelu. Freire ei rakentanut suljettua menetelmäjärjestelmää, vaan suhtautui kriittisesti ajatukseen kasvatuksesta tiedon siirtämisenä. Tärkeämpää on maailman tutkiminen yhdessä — dialogisesti ja kokemuksellisesti (Kurki, 2026).
Taiteilija kohtaa ja havainnoi ennen menetelmää. En oikein osaa lähestyä ihmistä kasvatettavana subjektina, vaan pikemminkin kohtaavana, kokevana ja merkityksiä rakentavana sinuna. Ehkä juuri tässä taiteellinen työskentely tuntuu läheiseltä kriittisen pedagogiikan kanssa: molemmissa näyttäisi olevan tilaa keskeneräisyydelle, ei-tietämiselle ja sille, ettei kaikkea voi hallita ennalta.
Tuon keskusteluun ennemmin taiteellisen tutkimisen, esteettisen herkkyyden ja kohtaamisen näkökulmaa — ja kuuntelen, syntyykö niille vastakaikua yhteisessä ajattelussa.
Sosiokulttuurinen innostaminen Pispalan kirjastolla 19.5.2026
Oli ilahduttavaa päästä keskustelemaan sosiokulttuurisesta innostamisesta Leena Kurjen Arvokas ja innostava vanhuus -kirjan pohjalta Pispalan kirjastossa. Jussi Lahtinen oli huomannut, ettei YouTubesta löydy oikein kunnollista suomenkielistä johdantoa aiheeseen, ja päätti siksi järjestää tämän tilaisuuden sekä taltioida haastattelukeskustelun aiheesta.
Kuten minä, moni muukin taiteilija on kiinnostunut sosiokulttuurisesta innostamisesta. Ajattelen aiheen voivan puhutella erityisesti yhteisötaiteen kentällä työskenteleviä taiteilijoita, mutta myös opettajia, tutkijoita ja sote-alan toimijoita – toivottavasti myös päättäjiä, jotka etsivät rohkeasti uudenlaisia tapoja ajatella ihmistä, kohtaamista ja vanhuutta.
Jälkikäteen mieleen tulee tietysti monia ulottuvuuksia, joita olisi voinut nostaa keskustelussa enemmän esiin: esimerkiksi gerontologinen laaja-alainen näkökulma vanhustyössä tai viime aikojen tapahtumat, kuten Kurjen kirjassakin mainitun Rollaattorimarssin merkitys suhteessa sosiokulttuuriseen innostamiseen.
Ehkä juuri keskeneräisyys kuuluu kuitenkin myös tähän aiheeseen. Toivon, että video voisi toimia ennemmin johdantona uusille keskusteluille kuin valmiina vastauksena.
Tallenteen esittelyteksti alkaa YouTubessa näin:
“Pispalan kirjasto sai tiistaina 19.5.2026 vieraaksi yhteisötaiteilija Kanerva Kartanon (TaM). Illan aiheena oli sosiaalipedagogi, dosentti Leena Kurjen ajattelu sekä hänen tuore tietokirjansa ‘Arvokas ja innostava vanhuus’ (2026, Momentum kirjat). Kartano on soveltanut Kurjen teorioita – erityisesti sosiokulttuurista innostamista – niin taiteilijan työssään ikäihmisten parissa kuin akateemisissa tutkielmissaan. Keskustelemassa Kartanon kanssa on Pispalan kirjaston aktiivi, FT Jussi Lahtinen.”
Lorvailen 7.3.2026
Sari Väyrynen kirjoittaa professori Jaana Erkkilä-Hillin kiinnostuksesta tutkia taiteellisessa toiminnassa ilmenevää hitautta, hiljaisuutta ja lorvimista – aihetta, joka nousee tekstissä esiin yhtenä näkökulmana. Pohdin, kuinka kiireen tuottavuus voi olla meissä sisäänkirjoitettuna vanhana suomalaisena opittuna traditiona, jossa ”kunnon ihmisinä” teemme työtä raatamalla. Nykyihminen, jonka työ saattaa olla fyysisesti kevyempää (vaikkei kaikilla tai kun työtä ylipäätään on), muuttaa kenties ajatustyönsä ja sosiaaliset kohtaamisensa kiireeksi tai jopa kiireiseksi vaikutelmaksi.
Tehokkuuden voi tietysti mitata myös niin, että teemme sellaisia käytännöllisiä malleja ja prosesseja, joissa tulevaisuudessa säästyy huomattavasti kapasiteettia, aikaa ja mitä sitten kaikkea säästyykään. Tässä tapauksessa kiireen tunnulla tai kiireiseltä vaikuttamisella ei ole lisäarvoa.
Taiteilijana tunnistan mietteliäisyyden tai kenties ajattelun hidastumisen merkityksen taiteellisessa prosessissa. Kuvataiteen menetelmissä tämä on minulle korostuneesti läsnä. Ikkunasta ulos tuijottelun, tyhjien hetkien ja filosofisten keskustelujen merkitys – tapahtui keskustelu sitten yksin itseni, muiden tekijöiden tai vaikka ohikulkijoiden kanssa. Huomaan, kuinka hidas siirtyy eleeseen, vaikkapa piirrosjälkeeni. Se on jäljen rytmissä ja vapaudessa. Sen tunnistaa, kun tietää, miten kaikki hiljaisuus ja rauha ovat vaikuttaneet tekijään.
Jotkin ruoat tulevat mureiksi ja hautuvat pitkään. Tiedämme asioita, jotka paranevat hautumalla. Jokin vastaus, jota etsimme, saattaa yön yli nukuttua ilmetä. Metsä ja järvet kutsuvat maleksimaan ja tuijottamaan sineen. Kun mielen liike sammuu hetkeksi, nousee kohta ajatus: tämä se on elämää, tätä minä tarvitsen. Saunassa ja kahvilla on onneksi suomalaisella lupa lorvailla. Lorvailen ajatuksissani ja jätän tämän hitauden teeman hautumaan mieleeni.
Miten sinä lorvailet? Piirros Adobe Fresco -ohjelmalla 6.4.2026. (Kuva on tarkoituksella pikselinen ja epätarkka.)